Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Uppoamaton Sam

Elle King - Ex's & Oh's

Julkaistu 24.08.2018

En muista, millä nimellä minua alunperin kutsuttiin. Siitä on niin kauan aikaa. Mutta muistan miksi minut ristittiin, kun siirryin Bismarckilta HMS Cossackille. He kutsuivat minua Oskariksi. Pidin siitä nimestä, enkä protestoinut sitä mitenkään. Annoin heidän kutsua minua Oskariksi, koska se teki heidät iloiseksi. Olin syy heidän hymyynsä ja toivoonsa.
   Matkani alkoi Bismarckin kyydissä toukokuussa 1941. Olin pieni ja osasin liikkua ääneti, joten livahdin kyytiin sen kummemmin ajattelematta, että olin juuri astunut sotalaivaan. Se ei käynyt pienessä mielessäkään. Olisi pitänyt harkita uudelleen ennen laivaan astumista.
   Laivassa minut huomattiin nopeasti, kun varastin ruokaa, mutta kukaan ei suuttunut minulle. Kuinka he olisivat voineetkaan? Olin harmiton ja olimme jo kaukana merillä, eivätä he oikein voineet minua yli laidankaan heittää. 
   He pitivät minusta huolta sodan pitkinä tunteina. Leikkisä luonteeni viihdytti heitä, ja heistä oli mukavaa, että joukossa oli joku johon sota ei vaikuttanut negatiivisesti. Minä kun en paljoa siitä sodasta ymmärtänyt.
   27. päivä toukokuuta iso räjähdys vavisutti koko laivaa. Sireenit huusivat, ihmiset juoksivat ja karjuivat. Joku nappasi minut mukaansa ja rehasi kannelle. Laiva oli alkanut upota. Osa hyppäsi pelastusliivit päällä laivasta mereen, osa makasi kuolleena laivan kannella tai kellui vedessä. Tuijotin silmät lautasen kokoisina ympärilleni ja hain turvaa miehestä, joka oli minut kannelle alunperin tuonut.
   Mies otti pelastusrenkaan ja heitti sen mereen. Sitten hän nosti minut ilmaan, katsoi minuun ja sanoi: Ui. Ja hän heitti minut jääkylmään mereen.
   Minä osaan kyllä uida, mutta se ei tarkoita, että tykkäisin siitä. Mutta tajusin, että olin pakon edessä, joten uin kohti pelastusrengasta, vettä korvissani ja joka paikka litimärkänä jääkylmästä vedestä. Tarrauduin kynsin ja hampain pelastusrenkaaseen, arvaten, että se saattaa olla ainoa keinoni selviytymiseen.
   Ajelehdin pelastusrenkaan mukana kauemmaksi enkä voinut estää sitä mitenkään. Sitten kuulin puhetta ja näin toisen laivan. Minua osoiteltiin ja he puhuivat keskenään, ikään kuin he eivät olisi uskoneet silmiään. Huusin apua ja lopulta laiva lähestyi ja minut nostettiin vedestä turvaan. Olin päätynyt HMS Cossackille, jossa minulle annettiin nimeksi Oskar. En kommunikoinut miesten kanssa juurikaan, tarkkailin vain vaitonaisena sivusta heidän toimiaan. He tarjosivat minulle ruokaa ja vettä. Sain lämpimän viltin ympärilleni ja taas minusta pdettiin huolta. Ehkä se johtui suurista viattomista silmistäni. Olin kiitollinen pelastajilleni, mutta nyt olin taas vieraassa paikassa, tietämättä mihin olin matkalla ja mitä oli edessä. Aloin saamaan käsityksen mitä se sota käytännössä katsoen oli. Sitä, että upotettiin toisten laivoja, eikö niin?
   Monta kuukautta HMS Cossack seilasi merillä, kunnes lokakuun kahdeskymmenesneljäs päivä jokin iski laivaan, saaden sen huojumaan ja vapisemaan. Kuulin miesten huutavan, että torpedo osui laivaan, kaikki pitää evakuoida. Torpedo aiheutti suuren räjähdyksen ja Cossack oli mennyttä. Juoksin paniikissa ympäri kantta laivan upotessa ja pitäessä kovaa ääntä. En voinut uskoa, että tämä tapahtui minulle taas. Olin juuri tottunut elämääni vieraiden miesten keskuudessa, olin saanut syödäkseni. Olin ollut heidän maskottinsa, ikään kuin onnenkalu; olinhan minä selvinnyt jo yhdestä uppoavasta laivasta. 
   Tarrauduin lopulta lähimpään kelluvan näköiseen esineeseen, joka sattui olemaan hylätty pelastusliivi. En tiennyt sitä silloin. Kun laiva upposi ja minä jäin roikkumaan pinnalle pelastusliivin varassa, tajusin hyvän tuurin potkaisseen minua jälleen. 
   Veneellä pelastautuneet miehet nostivat minut kyytiin ja silloin sain lempinimen uppoamaton Sam. He alkoivat kutsua minua Samiksi ja kehuivat minua selviytymisestäni jo kahdesta uppoavasta laivasta. He naureskelivat, että olin varsinainen onnenamuletti, sillä suurin osa miehistöstä oli selvinnyt Cossackin uppoamisen.
   Soudimme yötä päivää, mutta onneksi emme olleet kaukana lähimmästä rannasta. Minun perääni katsottiin tarkasti, jopa kaiken tohinan keskellä. Minua ei haluttu hukata. Olinhan minä heidän onnenamulettinsa. Ja he tunsivat olevansa vastuussa minusta. Kenties se oli heidän isällinen vaistonsa.
   Nousimme marraskuussa uuteen laivaan, HMS Ark Royaliin, ja kerkesimme seilaamaan muutaman viikon, kun jopa minä tunnistin laivaa vavahduttavan iskun: torpedo. Joten marraskuun neljästoista päivä 1941 Ark Royal koki kovan iskun ja upposi. Minä jäin jalkoihin, kun miehistö juoksi pelastaakseen itsensä. 
   He löysivät minut myöhemmin uimassa jääkylmässä vedessä, hypotermian partaalla ja uuvuksissa. En olisi jaksanut uida enää sekuntiakaan. Onneksi miehet nostivat minut veneeseen. Olin aika ilkeä heille, taisin jopa purra yhtä heistä. Olin vain shokissa. En ymmärtänyt miten minulle voi jatkuvasti käydä näin. Vedänkö minä torpedoja puoleeni? Viimein tuli uusi laiva pelastamaan meidät. Nousimme laivaan, minä vähän vastahakoisesti, sillä olin jo kolme kertaa joutunut veden varaan laivan upotessa. Se oli naurettavaa kohtalon ivaa, jos minulta kysytään: kissa veden varassa. Ironista. Ja minä kun niin inhosin vettä.
   Eräs miehistä oli loukkaantunut niin pahasti, että hänet päätettiin lähettää takaisin Englantiin. Englanti oli uusi paikka minulle, mutta en vastustellut, kun mies ilmoitti ottavansa uppoamattoman Samin mukaansa. Mies adoptoi minut, ja minun ei tarvinnut enää ikinä nostaa tassuani laivaan. Sota ja laivat eivät ole kissojen paikka. Olin jo menettänyt kolme henkeä yhdeksästäni, ja päätin elää rauhallisesti loppuelämäni. Olin kokenut seikkailuja tarpeeksi.

takaisin

 

©2019 Isengard - suntuubi.com